Videontekoa

Hakemuksen Unescon maailman aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon osana on enintään kymmenminuuttinen aihetta esittelevä video. Hakemusta arvioivat Unescon asiantuntijaelimet, joissa ovat kaikki mantereet edustettuina tasapuolisesti. Hyvä arvaus on, että niiden jäsenet tuskin ovat koskaan kuulleetkaan pienen pohjoiseurooppalaisen maan rajatun alueen paikallisesta perinteestä. Siten videolla on varsin tärkeä rooli asian konkretisoimisessa ja perinnettä harjoittavien yksilöiden äänen saamisessa kuuluviin omin sanoin, kuten sopimuksen henkeen kuuluu.

Kaustisen Unesco-hakemuksen videota kuvataan kahdessa otteessa. Kansanmusiikkijuhlat ovat kaustislaisen vuodenkierron kohokohta. Juhlilla kuvataankin kaustislaisten ryhmien esiintymisiä ja kaikenlaista muuta festivaaliin liittyvää touhua. Nyt toukokuun lopussa kuvataan neljänä päivänä ympärivuotista arkea – ryhmien harjoituksia, ihmisiä soittamassa kotioloissaan, pelimannijameja – sekä toistakymmentä perinteen harjoittajien haastattelua: vanhoja, nuoria, miehiä, naisia, ammattilaisia, amatöörejä, soittajia, tanssijoita ja muulla tavoin osallistuvia…

Ensimmäisenä kuvauspäivänä Mauno Järvelä avasi muun muassa kaustislaisen viulunsoiton historiaa ja tyylipiirteitä, Risto Hotakainen kertoi omasta pelimannielämästään, Kaustisen Nuorisoseuran Juniori-Ottoset harjoitteli kaustislaista purppuria ja Timosen perheen jäsenet kertoivat, miten soitto ja tanssi ovat läsnä heidän elämässään. Kuten hakemusprosessissa yleensäkin, sivutuotteilla ja matkalla kohti päämäärää on suuri arvonsa; kymmentä minuuttia varten kuvattava tuntien mittainen haastattelu- ja kuvamateriaali tulee olemaan arvokas dokumentaatio perinteen harjoittamisesta ja sen harjoittajien ajatuksista vuonna 2019.

Lauri Oino, tuottaja, Kansanmusiikki-instituutti

 

Elävän perinnön kokonaisuus Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla

Kaustisen kansanmusiikkijuhlat on perustamisestaan saakka esitellyt kaustislaisen perinteen lisäksi perinnemusiikkia ja -tanssia koko maasta ja maailmasta, ja vuosien varrella myös monenlaisia muita perinneilmiöitä. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen myötä juhlilla pyritään entistä enemmän tuomaan esiin elävän perinnön ilmiöitä niitä esittelevässä ohjelmakokonaisuudessa.

Siipien kasvattamista

Soivat ja tanssivat hääperinne-työpajat, perinnepolut, pohjoismaiset musiikkivieraat, iltapäivätoiminnan kansanmusiikki- ja tanssituokiot, Näppäreiden koulukonsertit sekä soittimia täynnä oleva Kamukärry innostavine vetäjineen ovat kiertäneet keskipohjalaisia kouluja kuluneen kevään aikana. Vielä kun eteläafrikkalaisen marimban soiton työpajat sekä osallistavan kansantanssin Nordic Dance -työpaja ovat käyneet piipahtamassa perhonjokilaaksolaisilla yläkouluilla sekä Kaustisen musiikkilukiolla, on Lastenkulttuurikeskus Lykyn ensimmäinen toimintakevät valmis.

Lastenkulttuurikeskusten verkosto on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana levittäytynyt ympäri Suomea periaatteenaan taata ammattimaisesti tuotetun lastenkulttuurin saatavuus tasa-arvoisesti maamme joka kolkassa. Viimeisten joukossa omat keskuksensa ovat nyt saaneet myös Keski-Pohjanmaa ja Kainuu. Lastenkulttuurikeskukset voivat halutessaan erikoistua johonkin tiettyyn kulttuurin tai ja taiteen alueeseen. Siten Keski-Pohjanmaalle perustetun, Kansanmusiikki-instituutin alaisuudessa toimivan Lastenkulttuurikeskus Lykyn toiminnan keskiöön on nostettu kulttuuriperintö. Näin Lykky pyrkii osaltaan tukemaan Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemista koskevassa yleissopimuksessa mainittuja suojelutoimia, joita ovat muun muassa ”edistäminen, vahvistaminen ja elvyttäminen sekä eteenpäin välittäminen etenkin virallisen koulutuksen ja epävirallisen oppimisen keinoin.”

Kulttuuriperinnön juuret ovat yhteisössä, mutta pysyäkseen elävänä se tarvitsee myös siivet. Näiden siipien alle ilmaa puhaltamaan tarvitaan innovatiivisia yksilöitä. Ilman yksilöistä koostuvaa yhteisöä ei ole kulttuuria, mutta toisaalta ilman minkäänlaista yhteyttä ympäröivään kulttuuriin on yksilön vaikea rakentaa omaa identiteettiään. Niinpä sama toimii myös toisinpäin.

”Lisäämällä jokaisen lapsen ja nuoren kulttuurikompetenssia vahvistetaan identiteettien rakentumista – osallisuuden ja vaikuttamisen keinoja, suhdetta omaan ympäristöön ja globaaliin maailmaan”, totesi vuonna 2014 silloinen opetusministeri Krista Kiuru kommentoidessaan ehdotusta lastenkulttuuripoliittiseksi ohjelmaksi.  Rikkaan ja monimuotoisen kulttuuriperinnön omaavalla Keski-Pohjanmaalla mahdollisuudet lasten ja nuorten kulttuurikompetenssin vahvistamiseen ovat poikkeuksellisen hyvät. Eiköhän nyt vaalien jälkeen olisi aika taas keskittyä tähän meidän kaikkien yhteiseen hiileen puhaltamiseen!

Anni Järvelä, koulutusvastaava, Kansanmusiikki-instituutti / Lastenkulttuurikeskus Lykky

Kuva: Soiva ja tanssiva hääperinne -työpaja Kaustisen keskuskoululla. Lauri Oino/Kansanmusiikki-instituutin arkisto.

Kaikuja Kaustisen musiikkihistoriasta

Kaustisen musiikkihistoriaa selvitettiin viime vuoden lopussa päättyneessä Kaiku (Kansanmusiikki aineettomana kulttuuriperintönä) -hankkeessa. Sen toteutti Kaustisen Pelimanniyhdistyksen aloitteesta Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti yhteistyössä Pelimanniyhdistyksen ja Kansanmusiikki-instituutin kanssa.

Tavoitteena oli kerätä historiallinen lähdemateriaali Kaustisen musiikkiperinteestä, koska etenkin vanhemmasta historiasta on ollut vähän tietoa. Tämän vuoksi keskityttiin sataa vuotta vanhempiin lähdetietoihin. Niitä kerättiin tärkeimmistä perinnearkistoista ja alueen historiallisista arkistoaineistoista, sanomalehtiaineistojakaan unohtamatta.

Haastattelu- ja arkistoaineiston pohjalta voidaan sanoa musiikin kuuluneen kiinteästi kaustislaisten perheiden elämään jo 1800-luvulla. Useiden perheiden ja sukujen parissa tapahtuneen musisoinnin kautta musiikki on siirtynyt ajan myötä tulleiden uusien kerrostumien kautta eteenpäin, aina tähän päivään asti.

Sanomalehtiaineiston perusteella hahmottuu myös kaustislaisten kanteleensoittajien merkitys kanteleen nousussa kansallissoittimeksi. Ympäri maata kiertäneet soittajat herättivät kysyntää, johon kotiseudun nikkarit pyrkivät kanteleenrakennuksella vastaamaan. Soittajat toimivat näiden kanteleenrakentajien myyntiedustajina. Harmonin varhainen tulo viulun aisapariksi ja niiden talonpoikainen valmistus Kaustisella ansaitsisi oman tutkimuksensa. Vaasan läänin maanviljelysseuran käsityötiedustelussa 1887 Kaustiselta mainitaan myyntiin tehtävinä artikkeleina rukkien ja karstojen lisäksi kanteleet ja harmonit, mikä on poikkeuksellista.

Vanhempaa historiallista arkistoaineistoa käytiin läpi koko lähialueen osalta, sillä on tärkeää hahmottaa myös laajemman kulttuurialueen kehys. Kokkolan tapulikaupunkioikeuksien myötä tullut tervatulojen kasvu näkyy 1770-luvun räjähdysmäisenä tanssitilaisuuksien lisääntymisenä Kokkolan seudulla. Tämä näkyy myös häätilaisuuksista seurakunnille tilitettyinä tuloina. Häiden määrä näyttää kasvavan Kaustisella juuri 1770-luvulla, ja niitä pidetään suhteellisesti myös jonkin verran enemmän kuin naapuripitäjissä. Varhaisin maininta kaustislaisesta pelimannista, Salon sukua olevasta Matts Wentbergistä, löytyy Vetelin kirkonarkistosta vuodelta 1771. Sieltä löytyy myös todiste urkuri Henric Kahelinin soivasta vierailusta Vetelin kirkkoon vuonna 1776, jo noin 100 vuotta ennen urkujen saamista Veteliin.

Vaikka musiikin harjoittamisen paikat ovat muuttuneet 1700-luvun kinkeripäivän tansseista kökkien, isojen tanssien ja iltamien kautta konsertteihin, kotimusisointi ja hääperinne ovat pitäneet kaustislaisen musiikin elossa. Hääperinteellä on ollut Kaustisella tärkeä kulttuurinen merkitys, ja sen ilmenemismuodoista on esimerkkejä sekä haastatteluissa että käsikirjoituksissa. Kaustislaiset pelimannit toimivat hääsoittajina usein myös lähipitäjissä, minkä toteaa pappi J. R. Forsman päiväkirjassaan 1887. Nimismies Stenforsin kutsumassa kokouksessa vuonna 1861 Veteli, Halsua ja Perho päättivät kieltää muut tanssitilaisuudet paitsi kruunuhäät, mutta Kaustisen edustaja vastusti tätä. Tämä kertoo jonkinlaisesta musiikin ja tanssin erityisasemasta Kaustisella jo yli 150 vuotta sitten. Kaustisella pidettiin perinteisiä kolmipäiväisiä häitä vielä toisen maailmansodan jälkeen, kun muualla niistä luovuttiin yleensä sukupolvea aikaisemmin.

Erittäin tärkeää on ollut perheissä ja suvuissa jatkunut musisointi, mikä hahmottuu myös arkistoaineistosta. Jo aiemmin tiedettiin, että Konsta Jylhän isä, setä ja isoisä olivat pelimanneja; nyt tiedetään, että myös hänen isoisänsä setä oli pelimanni. Musikaalisia sukuja on ollut joka kylässä, ja kylien soittajat yleensä tuurasivat varsinaisia hääsoittajia heidän huilatessaan.

Historia yleensä osoittaa, että jollekin toiminnalle on olemassa tausta ja edeltäjä. Sen vuoksi myös lukuisat eri tavoin alueella toimineet henkilöt kaipaavat muistamista osana Kaustisen perinteen jatkumoa. Kaustisella on onnistuttu jatkamaan keskipohjalaista kyläkulttuuria ja viemään se Kansanmusiikkijuhlien ympärillä olevan toiminnan kautta 2000-luvulle ja vielä laajemman yhteisön osaksi. On edelleen tärkeää, että perheissä soitetaan ja tanssitaan, ja joku pitää häätkin välillä – eli toiminta on tärkeintä. Unesco-prosessi voi tätä tukea, eikä sovi unohtaa, että Kaustisella on myös symboliarvo. Erityisen tärkeä Kaustisen Unesco-prosessi on suomalaiselle maaseutukulttuurille. Se osoittaa maaseutukulttuurin elinvoiman samaan tapaan kuin Kaustisen kansanmusiikkijuhlat 1970-luvulla.

Kaiku-hankkeen tuottamalla perinteen kehittymistä ja siirtymistä kuvaavalla historiallisella tietoaineistolla pyritään osaltaan tukemaan kaustislaisen perinteen siirtymistä edelleen ja tuottamaan Unesco-hakemusta tukevaa taustatietoa. Jatkoajatuksena on ollut työstää aineistosta tulevaisuudessa myös julkaisu.

Hankkeen tutkijoina toimivat Matti Mäkelä, Risto Känsälä ja Maria-Elisa Marjusaari, ja päärahoittajana oli toimintaryhmä Pirityiset Leader-rahoituksella. Haluamme myös kiittää hankkeen yksityisiä rahoittajia, Kaustisen Pelimanniyhdistystä, Perhonjokilaakson Osuuspankkia, Keski-Pohjanmaan Kirjapainoa, Sasken Finlandia ja Kaustisen Kauppakeskusta, ymmärryksestä alueen perintöä kohtaan.

Matti Mäkelä

Kirjoittaja toimi Kaiku-hankkeen projektipäällikkönä ja on tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa sekä soittaa viulua mm. JPP-yhtyeessä.

Kuva: Charta öfver Österbotten och Caianebo[r]gs län, 1700-luvulta, osa. Kansalliskirjasto. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201010112572