Unesco-kohde matkailutuotteiksi

Hakuprosessi Unesco-luetteloon on ollut pitkä, mutta vuoden 2021 lopun h-hetki lähestyy valon nopeudella, kun asiaa katsotaan matkailun kehittämisen näkökulmasta.

Kulttuuriperinnön ja matkailun suhde ei ole ihan helppo. Huonosti toteutettuna, käsistä karanneena tai vääriin käsiin karanneena turistien houkuttelu voi tuottaa vahinkoa. Tyypillisimpiä lieveilmiöitä lienevät paikkojen rapautuminen ja asukkaiden arkielämän häiriintyminen massakohteissa, yhteisölle tärkeiden rituaalien muuttuminen tyystin ulkopuolisille katsojille suunnatuksi esittämiseksi, taloudellisten hyötyjen päätyminen kaikille muille paitsi perinteenharjoittajille itselleen sekä perinteitä ja niiden harjoittajia loukkaava kaupallistaminen. Suomessa esillä ovat olleet ainakin Suomenlinnan kulutuskestävyys ja asukkaiden yksityisyyden häiriintyminen sekä saamelaisten pukujen ja symbolien kevytmielinen hyödyntäminen.

Unescon sopimuksessa asiaan kiinnitetäänkin huomiota, ja hakemuksessa täytyy kertoa, miten mahdollisiin lieveilmiöihin varaudutaan. Hakemukset, joiden motiivina on ennen kaikkea matkailu- tai muu taloudellinen hyöty perinteen turvaamisen sijaan, saavat huutia. Toisaalta sopimuksessakin todetaan, että matkailu on elintärkeää monien perinteiden säilymiselle. Kaustisen kaltaisilla maaseutualueilla, joilla väen väheneminen ja vanheneminen on pysyvä uhka, voi ajatella jokaisen paikalliseen taskuun päätyneen lantin tukevan taloutta ja työllisyyttä ja siten myös perinteen tulevien jatkajien pysymistä alueella, menipä lantti viulunsoittajan, matkailuyrittäjän tai kioskikauppiaan taskuun.

Myös kulttuuriperintökohteisiin hakeutuvat turistit ja matkanjärjestäjät ovat nykyään eettisesti valveutuneita ja vaativia; puhutaan kestävästä matkailusta. Kun siis asiat tehdään alusta saakka oikein, matkailun mahdollisuuksiin pitää tarttua täydellä innolla ja keskittyä kehittämään perinnön ympärille matkailutuotteita, jotka rikastuttavat kaikkien osapuolten elämää ja palveluja tarjoavien osapuolten kukkaroitakin.

Kaustisen kansanmusiikkijuhlat on ollut loistava matkailutuote jo puoli vuosisataa, mutta vuoden 51 muulle viikolle kehitettävää alueella riittää, ja riittää sitä toki juhliinkin liittyen. Kulttuuriperinnön tuotteistamista matkailuun opiskeltiin ja ideoitiin 19–21.2. kolmessa työpajassa Kansantaiteenkeskuksessa. Työpajat järjesti Kosekin (Kokkolanseudun kehitys) Reittien ja matkailupalvelujen Keski-Pohjanmaa II ‑hanke. Noin kolmenkymmenen osallistujan joukossa oli sekä kulttuuri- ja perinneihmisiä että matkailuyrittäjiä varsin kattavasti alueelta ja koko maakunnasta. Työpajat vetänyt projektipäällikkö Mari Keiski kertoikin, että maakunnan matkailuyrittäjät ovat ottaneet innolla vastaan ajatuksen elävän perinnön nostamisesta koko maakunnan matkailun brändikärjeksi.

Työpajoissa kävi selväksi, että kaustislaisen viulunsoiton ja kaikenlaisen siihen liittyvän ympärille ei tarvitse keksiä matkailutuotteita väkisin vääntäen tai vääntäen itse asiaa vääriin asentoihin. Harjoitus- ja tosimielelläkin tehtyjä ”tuotekortteja” syntyi melkein liukuhihnalta. Sisältöä on olemassa vaikka kuinka, kunhan se vain osataan paketoida ja paketti tarjota oikeille ihmisille ja oikealla tavalla. Työtä ja ratkaistavia kysymyksiä toki riittää ja tekijöitä tarvitaan, mutta näkymät ovat vallan innostavat!

Lauri Oino, tuottaja, Kansanmusiikki-instituutti

Komitea kokousti verkossa

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön komitean kokous järjestettiin joulun alla poikkeuksellisesti verkon välityksellä; ilman koronaepidemiaa kokouspaikkana olisi ollut Jamaikan Kingston.

Näissä vuosittaisissa kokouksissa päätetään sopimukseen liittyvistä toimenpiteistä – uusia painopisteitä linjataan, toimeenpanoa kehitetään ja aiempaa toimintaa arvioidaan. Ylivoimaisesti eniten huomiota keräävä asia on kuitenkin kohteiden hyväksyminen sopimuksen luetteloihin.

Suomen kannalta kokous oli historiallinen, sillä ensimmäinen suomalaiskohde, suomalainen saunakulttuuri, hyväksyttiin ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon kokousviikon torstaina 17.12.2020. Asia noteerattiin laajasti kotimaisessa mediassa mutta ilahduttavasti myös eri puolilla maailmaa. Nuijankopautuksen jälkeen näytetty lyhyt esittelyvideo kirvoitti kokousväestäkin poikkeuksellisen innostuneen reaktion puheenjohtajana toiminutta Jamaikan kulttuuriministeriä myöten, vaikka erityisjärjestelyjen vuoksi kokous oli poikkeuksellisen kiivastahtinen, eikä tunteiluille jäänyt aikaa edes sen vertaa kuin yleensä.

Eniten maailmanlaajuista mediahuomiota taisi saada pohjoisafrikkalainen kuskus-ruokaperinne, mutta kaikkiaan 35 hyväksytyn kohteen joukossa oli toinen toistaan hienompia perinteitä. Musiikkiin ja tanssiin liittyvistä kohteista hyväksyttiin Nama-kansan musiikkiperintö Namibiasta, Budima-tanssi Zambiasta, Chamame‑musiikki- ja tanssiperinne Argentiinasta, keskieurooppalainen luonnontorviperinne, Pantun-runo- ja runolauluperinne Indonesiasta ja Malesiasta sekä sormipianoperinne Malawista ja Zimbabwesta. Erityisen mielenkiintoinen oli kreikkalaisen Epiruksen alueen moniäänisen elävän lauluperinteen esimerkillinen suojelukonsepti Polyphonic Caravan, joka nostettiin hyvien suojelukäytäntöjen rekisteriin.

Kansanmusiikki-instituutti seurasi kokousta ja osallistui sen osana järjestettäviin sopimuksen akkreditoitujen kansalaisjärjestöjen yhteistyöelimen ICH NGO Forumin verkkoseminaareihin ja kokouksiin usean henkilön voimin. Instituutti on työskennellyt foorumissa erityisesti globaaliin tasapainoiseen edustuksellisuuteen keskittyvän työryhmän perustamisen ja kehittämisen parissa.

Kaustislaisen viulunsoiton vuoro liittyä (toivottavasti) ihmiskunnan aineettoman perinnön luetteloon tulee 13.–18.12.2021, kun samainen komitean kokous järjestetään Pariisissa. Silloin toivottavasti jo kasvotusten.

Matti Hakamäki, johtaja, Kansanmusiikki-instituutti

Joulukirje

Olen juuri kirjoittamassa joulukirjettä Näppäriryhmän oppilaiden vanhemmille. Päällimmäisenä tunteena sitä kirjoittaessa on kiitollisuus.

”Kiitos teille vanhemmille, jotka tuotte viikottain kaikkein tärkeimpänne musisoimaan kanssamme. Kiitos kun saamme oppia tuntemaan teidän lapsenne ja saamme ohjata heitä musiikin, paikallisperinteen, taiteen ja lämpimien arvojen ympäristössä. Kiitos kun luotatte meihin opettajiin ja ammattitaitoomme, ja kiitos kun ymmärrätte mitä kaikkea musiikkiharrastus lapsessa ja nuoressa kehittää. Kiitos kun pidätte tätä tärkeänä, kannustatte ja autatte lastanne kotona. Kirsikkana kakun päällä on valtavan hienoa musiikkia ja musiikin tekemisen taito.”

Näppärikoulu aloitti toimintansa syksyllä 2020 Suomen kulttuurirahaston rahoituksen turvin. Näppärikoulun perustamiseen vaikutti kolme painavaa syytä. Päällimmäisenä kysyntä, eli kaikki ne innokkaat pienet pelimanninalut, joille haluttiin tarjota soittopaikka, kun Kansalaisopistonkin ryhmätkin ovat tulleet jo vuosia täyteen pikavauhtia. Näppärikoulu kuuluu taiteen perusopetuksen piiriin, jolloin valtakunnallisesti tunnustettujen raamien sisällä työskentely jäsentää toimintatapojamme, kirkastaa pedagogista ajatusmaailmaamme ja samalla voi mahdollistaa tulevaisuudessa taloudellista tukea valtionosuuksien muodossa. Näppärikoulu kantaa kortensa kekoon myös paikallisperinteen jatkuvuuden turvaamiseksi.

Oppimisympäristöllä on tutkitusti valtava vaikutus. Niin kotiympyröissä tapahtuvalla kannustavalla ja mahdollistavalla ilmapiirillä kuin kivoilla soittokavereilla. Kaustisella on lisäksi yksi merkittävä valttikortti, paikallinen yhteisö. Heti alusta pitäen lapset saavat tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan, kaikki mukaansa toivottavaan kulttuuriyhteisöön: viulua soittava mummi, Hääkuorossa laulava setä tai naapuri, joka käy ravitsemassa sieluaan konserteissa, oman kylän yhtye tai tanssiryhmä, joka harjoittelee ohjelmistoaan vuoden kohokohtaa, Kaustisen festivaaleja varten. Tämä antaa lapselle soittoharrastukseensa syvemmän, ehkä ajan kanssa vieläkin suuremman arvon saavan merkityksen.

Siispä kiitos myös teille jokaiselle, jotka luotte tämän musiikillisen elinympäristön. Olette tärkeitä.

Pilvi Järvelä, Näppärikoulun rehtori, harmoonin ja pianon soittaja, pedagogi ja kansanmuusikko

Hakemusraportti valmis

Kaustislaisen viulunsoiton hakemus Unescon ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon on yhdessä saunomisperinteen hakemuksen kanssa pioneerityötä: kyseessä ovat Suomen ensimmäiset esitykset luetteloon, ja hakuprosessit alkoivat yhtä aikaa kesällä 2018. (Lisäksi Suomi on mukana norjalaisten vetämässä yhteispohjoismaisessa limisaumaveneperinteen hakemuksessa, jota on pohjustettu jo kauemminkin). Tämän pioneeriaseman vuoksi Kaustisen hakemusta valmistellut työryhmä päätti laatia hakemusprosessista hyvinkin perinpohjaisen raportin, siinä toivossa, että yksityiskohtaisuudesta olisi käytännöllistä hyötyä esimerkiksi vastaavien ja vastaavantapaisten prosessien toteuttajille ja arvioijille tulevaisuudessa. Raportti kaustislaisen viulunsoiton Unesco-hakemusprosessista on ladattavissa linkin takaa.

Sopeutumista pandemiaan

Koronapandemia on valtava haaste myös elävän kulttuuriperinnön vaalimiselle ja harjoittamiselle. Kaustisella jouduttiin kevään mittaan peruuttamaan tai muuttamaan koti-, etä- tai virtuaaliversioiksi niin festivaalit, muut esiintymiset, ryhmien harjoitukset, lasten soittotunnit, monet perhejuhlat, joissa pelimannit ovat mukana, ja monet muut tavalliset toimet ja tilanteet, joissa kaustislainen perinne elää. Toivottavasti syksy lupaa parempaa.

Sama on tilanne ympäri maailman, ja joissakin ympäristöissä vaikutukset voivat olla suuriakin. Varsinkin maailman köyhemmissä osissa monet kulttuuriperintöilmiöt ja niitä ylläpitävät yhteisöt ovat kriittisesti riippuvaisia koronaepidemian myötä hävinneistä käsityöläisyys- tai turismituloista.

Sekä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön komitea että muut tahot ryhtyivät epidemian alusta saakka keräämään ja jakamaan tietoa pandemian vaikutuksista ja ratkaisuista uudessa tilanteessa. Muun muassa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön portaalin erityiselle pandemia-sivulle ja Unescon akkreditoitujen järjestöjen ICH NGO forumin sivuille on uutisoitu ja koottu ympäri maailman kuvauksia sopeutumiskeinoista uuteen tilanteeseen. Esimerkiksi Egyptin beduiinivähemmistön naiset ovat ryhtyneet ompelemaan perinnekäsityöaiheilla koristeltuja koronamaskeja, ja Zambiassa runous- ja lauluperinnettä hyödynnetään pandemiaa koskevan tiedon jakamisessa.

Tietysti myös valtava määrä tapahtumia tai toimintoja on toteutettu mitä moninaisimmin tavoin virtuaalisesti. Myös VirtuaaliKaustinen 2020 -festivaalia ja virtuaalinäppärikurssia esitellään Unescon ja ICH NGO forumin sivuilla. Voipa olla, että sitäkin kautta virtuaalifestivaali sai vierailijoita ympäri maailman.

Lauri Oino, tuottaja, Kansanmusiikki-instituutti

Lamppilaisen perinteen herättelyä

Toholammilla tallennettuja pelimannikappaleita on putkahdellut soittajan eteen aina silloin tällöin, kuten Polskan parhaita -kirjasta, Eino Saaren kokoelmasta Pelimannien parhaat tai Järvelän Maunon jutuissa Aapintuvan pelimannien harjoituksissa Kaustisella. Myös kovan luokan toholamppilainen muusikkopelimanni Jämsän Mika on soitelllut oman kylänsä kappaleita Juho Ylikorven ohjelmistosta. Viljo S. Määttälä puolestaan raotti tunnelmia muun muassa Määttälän kylältä keskipohjalaista kansanmusiikkiperinnettä koskevassa artikkelissaan 70-luvulta. Ja laajalti kuulun toholamppilaisen valtapelimannin Juho Mannisen muistopaasi seisoo edelleen Toholammin kirkkomaalla.

.Pelimannien viulut ovat siis soineet Toholammilla vuosikymmeniä sitten hyvinkin voimallisesti! Ja nyt olisi tahtoa, taitoa ja halua ottaa näitä soitteita osaksi tämän päivän musiikkielämää ja vahvistaa tätäkin juonnetta Toholammin vahvassa musiikkikulttuurissa, joka on profiloitunut viimeisinä vuosina maineikkaaksi lähinnä puhallinsoiton myötä.

Kappaleet ja pelimannien soittotausta ja historia ovat vain kovin hajanaisia. Halusin kerätä mahdollisimman paljon arvokkaita palasia yhteen. Samalla saisi kootuksi jonkinlaisen kuvan 1900-luvun alkupuolelta lähtien siitä, minkälaista on ollut paikallinen soittokulttuuri. Eikä vain soittokulttuuri, vaan kyläyhteisöjen arjen ja pyhän vaihtelu, joiden rytmitystä paikallinen musiikki ja pelimannit tukivat.

Yllättävästi näitä tietoja on sitten löytynytkin. Kansanmusiikki-instituutin arkistot ja arkistonauhat ovat olleet ensisijaisesti tärkein lähde. Sieltä on löytynyt johtolankoja perillisten jäljille, joiden luona olen saanut käydä haastatteluja ja lisää löytöjä tekemässä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin oli myös tallennettuna Akseli Raatikaisen soittoa, ja Erkki Ala-Könni kirjoitti ylös osia toholampilaisesta purppurista Frans Oskar Hotakaisen soittamana Sykäräisen kylällä.

Neljän eniten mainitun pelimannin, Juho Ylikorven, Juho Mannisen, Akseli Raatikaisen ja Frans Oskar Hotakaisen tarinat etunenässä on tarkoitus koota henkilöhistoriaa ja ajankuvausta paperille Keski-Pohjanmaan rahaston tuella. Julkaisun nuottiliitettä varten olen nuotintanut arkistojen nauhoitteita. Kappaleita tulee olemaan parikymmentä valmiissa julkaisussa. Osa näistä on jo esitettykin eri tilaisuuksissa. Niin upeita melodioita ei raaski jättää odottamaan, vaan ne pitää saada heti käyttöön! Loppujen lopuksi se on koko paikallisen pelimannitutkimukseni ydin: tuoda musiikki tähän päivään käytettäväksi ja säilyttää se edelleen tulevaisuuteen. Samalla opimme jotain juuristamme ja maaperästä, missä meidät on kasvatettu. Ja opimme jotain itsestämme ja toisista ihmisistä. Tämähän se on sitä elämän kiertokulkua maailmankaikkeudessa, joka alkaa ihan kotioveltamme.

Minna Lankinen, lamppilainen pelimanni

Kuva: Lastenkulttuurikeskus Lykyn Kamukärry-työpaja Toholammin Sykäräisten koululla 2019. Lauri Oino/Kansanmusiikki-instituutin arkisto.